Venäläinen nainen no. 1

Miten vahvassa ovatkaan stereotypiat ihmisten ulkonäön suhteen?

Istuskelimme rantabulevardilla, katsellen merta ja autiota hiekkarantaa. Turisteja on harvinaisen vähän vielä liikkeellä. Meitä kohti kävelee kasi naista. Toinen on venäläinen. Hänen runsaita ja uhkeita muotojaan, peittää punainen kokomekko, joka on ylettyy poviin asti. Kaula-aukko on syvään uurrettu ja rintojen väli tulee rohkeasti esille. Runsaat käätymäiset kaulakorut pomppivat kävelyn tahdissa. Jalassa on venäläiseen tapaan korkeat piikkikorkoiset sandaalit. Nainen oli väritykseltään tumma, ja piirteet kuin venäläisen. Jokainen lukija tietää minkälainen nainen on kyseessä ja voi sen omassa mielikuvituksessaan nähdä. Hänen seuranaan ollut nainen oli huomattavasti tummempi, laihempi, jopa lautamainen vartaloltaan. Hänellä oli päällään shortsit ja t-paita, sekä jaloissaan lättänät sandaalit.

Naisten lähestyessä Ninnu huomauttaa Annulle: Toi on venäläinen. Tietävästi Annu nyökyttelee päätä, sillä yhteisymmärrys on taas saumattomasti saavutettu. Naisten kulkiessa ohi hiljennyimme toteamaan, että venäjäähän siinä puhutaan.

Naisten keskustelu meni kuitenkin jotenkin näin… Venäläinen nainen: Siellä Seinäjoella se ensimmäinen asunto oli kyllä kiva, mutta pakkohan sieltä oli sitten muuttaa kun poika tahtoi oman huoneen. Toinen nainen: Niin, teillä oli siellä kaksio, eikö vain?

Naisten käveltyä ohi syvä hiljaisuus jatkui hetken, joka sitten päättyi räjähtävään nauruun. Nauru koostui silkasta epäuskosta ja tyrmistyksestä. Olipa kai siinä mukana myös ripaus nolouttakin…päätimmekin, että koskaan emme enää arvaile kenenkään kansalaisuutta, ainakaan venäläisten.

Ninnu ja Annu

Venäläinen nainen no. 2

Kävelimme illan viimeiselle paukulle puolen yön aikoihin. Matkan varrella eräässä pikkubaarissa istuskeli nainen, suomalainen aivan selvästi. Odotteli varmaankin rakastaan, jonka työvuoro päättyisi siinä kolmen jälkeen aamuyöstä. Nainen oli iältään noin nelikymppinen, vaalennetut, yli olkapäiden ulottuvat hiukset, joissa jo reipas viiden sentin tyvikasvu. Nainen hymyili väsyneen näköisenä meille, me melkein vastasimme, tai siis ainakin nyökkäsimme ja soimme hymyn takaisin. Kyllähän sitä maanmiehiään täytyy huomioida.

Kävelimme rantakadulle, käväisimme valtavan isossa diskossa/ravintolassa, jossa DJ:t soittelivat menevää musiikkia ainoastaan meille, muita siellä ei siis työntekijöiden lisäksi ollutkaan. Joimme rauhassa yhdet Irish Coffeet, joka meille on kuin unilääke ja lähdimme tallustelemaan hotellia kohti rantatietä pitkin.

Rantakatu on normaalisti kesän sesonkiaikana aamuyöhön pitkään vilkkaasti liikennöity, mutta nyt siellä ei kulkenut ainuttakaan autoa eikä jalankulkijoita meidän lisäksemme.

Yhtäkkiä huomioimme kuitenkin, että jostain ilmestyi autoja, jotka pysähtelivät outoon paikkaan toiselle puolen tietä. Me tietysti tarkkailemaan mistä tässä oikein oli kyse. Melko suuri järkytys oli, kun huomasimme, että se meidän väsynyt suomalainen naisemme se siellä valkoisissa, puoleen reiteen ulottuvissa korkolateksisaappaissaan pysäytteli autoja. Samalla näimme, että mekko oli juuri ja juuri puseroa pidempi.

Ylitimme kadun hieman kauempana ja näimme, että naisia olikin kaksi samassa hommassa. Meille tuli hiukan kiire poistua paikalta, ettei syntyisi turhia väärinkäsityksiä kenellekään. Naisethan olisivat saattaneet luulla meitä vaikka reviirin valtaajiksi, hui!

Myöhemmin kuulimme, että tämä nainen sitten oikeastaan olikin venäläinen.

Annu ja Ninnu

Kolmen minuutin kohtaamınen

Palasimme karaokebaarista jo ennen iltakymmentä, koska laulaminen sai loppua jalkapallomatsin alkaessa. Kahden viikon päästä siis yhdessäkään ns. karaokepaikassa ei todellakaan pääse lauleskelemaan, koska silloin alkaa jotkut fucking jääkiekkokisat!

Asiasta melko harmistuneina lähdimme hotelliin takaisin, mutta laulajien sielut olivat surulliset ja kaipasivat piristystä. Osuimme pienellä, pimeällä kujalla pienen pieneen kauppaan, jonka edessä istuskeli kolme iloista miestä, onneksi ei rosvoja sentään.

Poikkesimme kauppaan ja ostimme virvokkeita ja savukkeita kolmen miehen avustuksella. Yksi heistä oli niin päissään, ettei edes oma kieli sujunut, saati sitten englanti. Yhdeltä juttu sujui melko mukavasti, kolmas oli vallan mykkänä. Ostokset tuli kuitenkin tehtyä siinä kauppiaiden innokkaasti auttaessa. Miehet kyselivät mistä olimme ja minkä nimisiä. Pitäisihän kaikkien tietää, että olemme sisarukset Kristina ja Katarina Never Never landista. Jätimme miehet miettimään, missä sellainen maa on, onko edes Eurooppaa?

Törmäsimme myöhemmin iltayöstä samaisiin vekkuleihin, kun ajoivat kaikki kolme samalla mopolla ohitsemme jalkakäytävällä ja kovaan ääneen tervehtivät meitä.

Annu ja Ninnu

Visa Electron

Käteinen on loppu.

Olimme kävelleet koko päivän ja päätyneet siihen, että otetaan automaatista rahaa, käydään kaupassa ja ostetaan iltaruokaa huoneeseen. Ei jaksa lähteä syömään mihinkään ravintolaan. Marssimme taas rantakadulla ja etsimme pankkiautomaattia.

Automaatti löytyi ja jouduimme siinä tovin odottamaan, koska rahaa automaatista nosti juuri kaksi paikallista naista. Paikalle pörhälsi paikallinen mies, joka huuteli jotain näille naisille. Tyyppi jäi kuitenkin odottamaan omaa vuoroaan, joka siis oli meidän jälkeen. Kun naiset lähtivät, astelimme automaatille ja mies yritti rynnistää siihen samaan aikaan. Pidimme kuitenkin vuoromme ja Ninnu työnsi kortin automaatin sisuksiin. Samalla mies hyökkäsi automaatille ja alkoi kovalla kiireellä painella nappuloita ja selittää, että nyt pitää painaa PIN-koodi. Mies ei lähtenyt pois, vaan tuijotti laitteen kuvaruutua, vaikka kumpikin meistä pyysi häntä lähtemään. Lopuksi jouduimme oikein työntämään miehen pois ja kiroamaan ja pärräämään. Mies lähti, mutta automaatti ei enää antanut korttia takaisin, emmekä ymmärtäneen teksteistä mitään, kun ne oli valittu turkin kielelle.

Taaksemme oli kerääntynyt jonoa ja pyysimme erästä miestä auttamaan ja painamaan sillä lailla nappuloita, että saamme kortin ulos, tuloksetta. Automaatin ruutuun ilmestyi kassakapin kuva, joka kertoi meille, että kortti on nyt koneessa, eikä enää tule pois. Mies neuvoi, että teillä on muutama minuutti aikaa jousta noin 300 m päässä sijaitsevaan pankkiin, joka huoltaa automaattia. Vartija tulee ja hakee kortin pois.

Puolijuoksua saavuimme pankin ovelle, mutta se oli jo kiinni. Koputimme oveen ja ystävällinen vartija tuli kuitenkin avaamaan oven ja saimme selitettyä tämän onnettomuuden. Kortin saa noutaa seuraavana päivän pankista klo 17, mukaan passi off cource! Onneksi kortti ei jäänyt automaattiin lähtöpäivänä.

Ninnu ja Annu

Syntinen liha

Turkkiin ja sen lomakohteisiin usein liitetään eteenkin länsimaalaisiin naisiin liittyen syntisen lihan houkutus. Me olemme omalta osalta liittyneet myös näiden naisten kasvavaan joukkoon. Kuten jotkut lukijoista varmaan tietää, että asustamme huoneistohotellissa, joten tällä meno on aika vapaata ja omaan huoneistoonsa saa kuljettaa melkeinpä mitä vain.

Koska meillä on siis huoneisto, jossa on keittiö (josta ehkä myöhemmin jossain kohtaa lisää) päätimme, että teemme välillä itse ruokaa. Menimme kauppaan ja keräsimme koriimme oliiveja, erilaisia juustoja, jonkinlaisia lihatankoja, hedelmiä, kanamunia. Lihahyllyn kohdalla pysähdyimme kuin sätkyn saaneena ja huomasimme, että siellä oli valtava paketti pekonia. Noin 3 sadasosasekunnissa mieliimme iskeytyi ihana pekoni munakokkeliaamiainen, kupillinen teetä aamuaurinkoisella parvekkeella. Lähes kouristuksen omaisesti takerruimme kaupan viimeiseen pekonipakettiin ja lähdimme kassalle. Lasku oli yllättävän suuri ja huoneistoon päästyämme tarkastimme kassakuitin. Pekoni oli maksanut 36 turkin liiraa, eli euroissa aika tarkkaan 15 euroa. Tajusimme, että olimme ostaneet SYNTISTÄ lihaa ja saaneet maksaa siitä kalliisti.

Paketti oli kieltämättä todella iso, joten saamme nauttia tästä syntisen lihan herkusta vielä parinakin aamuna. Saattaa olla, että meihin luodaan hotellissa paheksuvia katseita, siivooja voi jättää näinä aamuina tulematta kokonaan, mutta ei se meitä haittaa, sillä pekonin käry ja suolainen rapeus, sen edestä olemme valmiita kärsimäänkin, hiukan.

Ninnu ja Annu

Seuramies

Menimme illalla käymään oman hotellin allasbaariin. Baarissa istui kaksi pariskuntaa. Olivat aika juovuksissa. Toisen pariskunnan mies hyppäsi välittömästi pystyyn ja teki meille tilaa pöytään. Hei, olen seuramies. Mitä teille kuuluu? Onko kaikki hyvin? Mistä olette kotoisin? jne. Esittelykierroksen tehtyämme seuramies kertoi itsestään. Rankka elämä takana, huumeita, rikoksia, sairautta. Nyt uusi rakkaus ja elämä hymyilee, sillä ollaanhan sentään Turkissa lomailemassa. Kolmatta vuorokautta on ollut hereillä ja juonut kaljaa hotellin baarissa poistumatta piha-aitauksen toiselle puolelle kertaakaan. Elämä hymyilee. Yksi murhe hänellä kuitenkin oli. WC-käynnillä oli huomannut, että takapuolesta tuleekin kirkasta verta, kun pyyhkii. Mikä avuksi? Onko se vaarallista?

Ystävällisesti kerroimme hänelle, että hänellä on ehkä ilmaantunut muovituolissa istumisesta, lämpimän ilman ja ryypiskelyn johdosta peräpukamat, jotka ovat sinänsä vaarattomat, mutta harmilliset. Kuten monet tietävät, eivät hoitajasielunsisksot lähde koskaan reissuun ilman täydellistä lääkekaappia. Lääkekaapin sisältöön kuuluu myös peräpukama voiteet tai vaihtoehtoisesti puikot. Lupasimme miehelle ensiavun ja toimme hänelle pari kappaletta Händesan peräpukama suppoa. Miten nämä otetaan, mies kysyi. No, työnnetään peräsuoleen. MITÄ? Siis perseeseen vai? Joudunko Mä työntämään tämän ITSE omaan perseeseen?

Niin, huomattavastihan se helpottaa peräpukamista johtuvaa kipua, jos supon pistää omaan takapuoleen.

Ninnu ja Annu

Mopedimies

Tuuli oli voimakas ja aallot löivät lujaa ja korkealle. Meri kiehui ja uimarantaan ei ollut menemistä, paitsi tietenkin uteliaalla mopedimiehellä ja mopedilla.

Mopedi mies oli noin hiukan alle viisikymppinen kansainvälinen, omien sanojensa mukaan. Oli ollut töissä jopa Virossa, mutta ensi kertaa täällä Turkissa lomalla. Mopedi mies vuokrasi itselleen mopedin, mutta ei kypärää. Mopedimies kantoi farkkujen takataskussa, kukkaron, jossa paljon rahaa ja passinkin, kuten jokaisen kunnon kansainvälisen suomalaisen miehen kuuluukin kantaa. Mopedimiehellä ei ollut kaikki aistit enää ihan kunnossa. Lieneekö sitten iän tuomaa vaivaa vai johtuneeko muutamasta alkoholiannoksesta, joita hän oli nauttinut pitkin päivää. Mopedimies siis ei nähnyt oikein kunnolla merta ja isoja aaltoja, joten hän päätti mennä mopedilla katomaan niitä lähempää.

Mopedimies ajoi mopedin vesirajaan, jolloin mopedin etupyörä alkoi luisumaan rantatöyrästä alas ja mopedimies perässä. Samaan aikaan mereltä pyyhkäisi valtaisa aalto, joka otti mukanaan sekä miehen, että mopedin. Mies rämpi vedestä, mutta mopedi jäi meriveteen makaamaan. Meri oli vienyt mennessään myös miehen passin ja lompakon, joka sisälsi 1700 euroa.

Mopedimies oli uroteostaan, jostain syystä aika ylpeä, kuten ehkä monilla kansainvälisillä suomalaisilla miehillä on tapana. Ylpeänä hän kertoi, että oli vielä saanut sakkoa, koska ei ollut kypärää ja ajokorttia. Voi mopedimies. Jos kansainvälisellä suomaisella mopedimiehellä on vaimo, hän on varmaan hirmuisen onnellinen omasta ja miehensä puolesta.

Ninnu ja Annu

Herrasmies

Voihan sitä ajatella, että miehiltä saatu huomio täällä Turkissa on aina jotenkin vasteellista. No, onhan se näinkin, mutta herrasmiehiäkin löytyy.

Raskaan päivän jälkeen, pimeyden jo laskeuduttua olimme saapumassa takaisin hotellille, mutta pistäydyimme vielä lähikaupassa ostamassa iltapalatarvikkeita. Hiertymien ja jalkojen väsymisen johdosta askel alkoi olla niin raskas, että päätimme istahtaa katukivetykselle erään jo kiinni menneen kaupan pihalle. Kadun toisella puolella ravintolan sisäänheittäjä katseli meitä ja muovikassejamme tovin ja pujahti sitten ravintolaan sisälle. Hetken kuluttua hän saapui tarjotin mukanaan, ylitti kadun ja tuli luoksemme. Toivotti hyvää iltaa ja tarjosi meille pienistä sievistä laseista lämmintä turkkilaista teetä. Sanaakaan sanomatta kääntyi ja lähti kävellen pois. Jäimme hölmistyneenä teekupit kädessä tuijottamaan miehen menoa. Joimme teet ja mies tuli hakemaan kupit pois sekä toivotti hyvää illanjatkoa. Herrasmies!

Ninnu ja Annu

Betonimies

Suomalainen mies, ensimmäistä kertaa Turkissa. Istuu ravintolassa uuden netissä tavatun naisystävän kassa. Tilanne on mielenkiintoinen, sillä kyseisellä uroksella on valtava tarve pörhistellä höyheniään ja esittää parhaat puolensa, jotta hän uusi naaransa olisi hänelle suosiollinen.

Kuuntelimme siis naapuripöydän pariskuntaa, joka keskusteli ansiokkaasti ravintolan omistajan kanssa. Mies sanoo: täällä rakennetaan kaikki betonista, onko teillä täällä riittävästi betonia vai pitääkö sitä tuoda EU:n alueelta, johon te ette vielä kuulu ja ettekä pitkään aikaan vielä sinne pääsekään. Miehen äänestä kuulsi selkeästi alentuva sävy. Ravintoloitsija vastasi hyvin kohteliaasti, että kyllä olemme omavaraisia, riittäähän kaikenlaista esim. noista vuorista, ääni oli kohtelias mutta viileä. Samainen herra aloitti keskustelun siitä, että haluaisi ostaa asunnon Alanyasta. Rinta rottingilla hän kertoi, miten paljon Suomessa kaikki maksaa ja kuinka paljon ihmiset siellä tienaavat. Hän kertoi tarkkaan kuuntelijoille Helsingin Kruunuhaan asuntojen vuokra- ja myyntihinnat, teki myös täysin selväksi sen, että ravintoloitsija, joka on turkkilainen, ei voi koskaan ymmärtää eikä edes unelmoida niin suurista summista.

Mies ihmetteli myös sitä, että miksi Alanyasta asunnon ostaneet eivät hyöty käytä asuntoaan täysipainoisesti. Jos omistaja itse lomailee vuodessa 4-6 viikkoa, niin miksi hän ei siis laita loppua noin 48 viikkoa vuokralle ja ota siitä hyvät rahat. Ihan nolotti myöntää, että kyseessä oli suomalainen keski-ikäinen mies, jolla oli sen suuruinen aukko sivistyksessä, ettei edes tiedä minkälaista ilmaa tässä maassa on eri vuodenaikoina. Mies myös äimisteli sitä, miksi täällä annetaan ihmisten aloittaa rakentaminen, jos ei ole kuitenkaan varaa rakentaa taloja loppuun asti. Tähänkään fiksu ravintoloitsija ei kommentoinut mitään.

Pariskunnan poistuessa ravintolasta jouduimme melkeinpä pyytämään anteeksi hänen käyttäytymistä..on se niin noloo…

Jostain kumman syytä meitä jäi vainoamaan tuo betoni. Seuraavana aamuna parvekkeen alla huristeli kolme betoniautoa, valoivat uutta talonpohjaa. Päivällä toisessa paikassa taas tärisytettiin juuri valettua betonilattiaa uuden hotellin pohjaksi, löysimme myös kaupan jossa myytiin betonisäkkejä ja myllyjä. Ympärillä hotellit, talot, uima-altaat, holvikaaret, aidat, suojamuurit, pihapatsaat, puistonpenkit, portaat, ja parvekkeet on valmistettu betonista, joten betonia riittää. Huomasimme myös, että täällä osataan valmistaa ihan itse tiiliä, sillä löysimme myös tiilitehtaan..tästä täytyy varmaan vinkata miehelle, jos sattuu vielä vastaan tulemaan.

Ninnu ja Annu

Matkalle lähdössä

21.4.2012 noin klo 20.30 noussee Finnair sinivalkoisille siivilleen Helsinki-Vantaan kentältä ja suuntaa nokkansa kohti Turkkia ja Antalyaa. Minä istun kyydissä ja toivon hartaasti, että matkalaukkunikin on. Sitä ennen on kuitenkin monenlaista tehtävää. Töissäkin pitää käydä, niin tuskaiselta kuin se tässä vaiheessa jo tuntuu.

Matkakumppanini Annu on jo paikanpäällä Alanyassa, sillä hän lähti viettämään laatuaikaa aikuisen tyttärensä kanssa viikkoa aikaisemmin. Kun minä menen, lähtee kotia kohti tytär ja hänen ystävänsä, joka myös on reissussa mukana.

Olin viimeksi Alanyassa syyslomalla kuopukseni ja hänen koulukaverinsa ja sekä hänen äitinsä kanssa. Matka oli oikein onnistunut, lukuun ottamatta kuopukseni järisyttävää oksennustautia viimeistä edellisenä iltana. Taudin vuoksi jouduimme viimeiseksi yöksi sairaalaan ja kuin ihmeen kaupalla ylipäätään pääsimme Suomeen, kuten piti. Tästä johtuen kuopukseni teki päätöksen, että hän ei enää koskaan matkusta Turkkiin eikä Alanyaan. Noh, katsotaan, kuinka kauan päätös pitää. Esikoinen on myös koulussa, joten hän ei pääse mukaan ja aviomiestä ei saa Turkkiin vaikka matkan maksaisi. Hänet pitäisi ehkä huumata ja kuljettaa pakkopaidassa. Kysymys on tulkintani mukaan enemmänkin asenteesta ja siitä, että ei pidä lämpimästä ilmasta. Lähden siis matkaan täältä yksin ja matkakumppani odottaa valmiina perillä.

Matkalaukku on olohuoneessa, tyhjä ja vielä kiinni. Ajatuksen tasolla olen ryhtynyt jo pakkamaan, mutta käytännössä ei ole tapahtunut vielä mitään. Onhan tässä aikaa, tätä kirjoittaessani noin 5 ja puoli vuorokautta. Otan mukaan ison matkalaukun. Yksi asian mikä on varmaa, on se, että otan mukaani pussilakanan. Ainakaan niissä hotelleissa, joissa itse olen Turkissa yöpynyt, ei ole oivallettu pussilakanan ideaa, vaan järkyttävän kamalat vaalean ruskeat huovat laitetaan sänkyyn valkoisen lakanan kanssa ja aamulla huomaa nukkuvansa pelkän huovan kanssa. Se on jotenkin inhottavaa, kun tietää, että näitä huopia ei joka vieraan jälkeen kyllä pestä. Patjatkin ovat kivikovia, eivät tosin mitään verrattuna Thaimaan hotelleihin. Siellä joustinpatjalla nukkuessa tulevat lonkkaluutkin kipeäksi, vaikka omasta takaa on pehmustetta siinä(kin) kohtaa.

Pakkaamiseen tuo pienen epävarmuuden myös sää, sillä vielä ei olla hellelukemissa ja illalla saattaa olla aika viileää. Toisaalta päivällä voi olla kuumaa, sataa vettä tai mitä vain. Siksi onkin varustauduttava erilaisilla vaatteilla ja useammilla kengillä…

Miniläppäriin on ladattu muutama sata karaokebiisiä ja muuta musiikkia, sekä mukaan lähtee kunnon kaiuttimet. Tiedetään sitten mitä tehdään sadepäivänä, lauletaan. Matkalaukkuun pääsee myös videokamera ja ihan tavallinen reissukamera, jolla napsitaan toivottavasti unohtumattomia otoksia. Nyt on siis tarkoitus viettää aktiiviloma. Ei pelkkää rannalla lojumista ja baareissa istumista. Tarkoitus on tutustua Alanyan siihen puoleen, joka usein jää turistilta näkemättä, kun kuljetaan kahta pääkatua itään ja länteen. Vakaa aikomus on aikakin eksyä, muutamaan kertaan. Eksyminen avartaa ja on useimmiten hauskaa, kun ei ole mihinkään kiire.

Toivottavasti saamme koneet ja mööbelit pelittämään niin, että voitte koko loman ajan kulkea meidän mukanamme lueskelemalla blogiamme, meidän yhteistä elämysmatkaa.

Ninnu