Berliini osa 3 (ja viimeinen)

Perheen miehet lukevat karttaa kadunkulmassa. Ihmettelevät ja arvailevat, miten kadun numerot kulkevat Unter den Lindenillä, koska kohde on tänä aamuna Madame Tussauds. Paikalle pysähtyy saksalainen, joka on ilmeisesti tarjoamassa apuaan. Hän kysyy, mistä olette? Perheen miehet vastaavat, että Suomesta. Saksalainen tokaisee, että ”ettet te sitten mitään apua tarvitse” ja kääntyy pois. Mitä tästä pitäisi ajatella? Ovatko suomalaiset niin fiksuja, omatoimisia ja sinnikkäitä maailmalla, että heitä ei tarvitse auttaa? VAI kulkeeko suomalainen asenteella ”Ei tartte auttaa, pärjätään ihan ite!!”.

Esikoinen osoitti moneen otteeseen esimerkillistä käytöstä koko loman aikana. Hän otti rohkeasti kontaktia ihmisiin ja kysyi neuvoa. Saimme kuulla monesti esikoisen kysyvän meiltä, ”että mitä haittaa siitä on jos kysyy?” pääsee paljon helpommalla..että ei saa olla tyhmä! Noh, ehkä tämä esimerkki kertoo vastauksen edellä esittämääni kysymykseen.

Kyllä minä sen tiedän, että olen välillä vähän hidasjärkinen, mutta miksi ihmeessä kaupungin julkisen liikenteen karttaan on tarvinnut piirtää kaikkien kulkuvälineiden reitit. Eikö voi olla jokaisella omaa karttaa ja sitten yksi yhteinen, jossa viivat menevät siksakkia, rinnakkain ja päällekkäin. Hieman, kun tuo ikänäkö vaivaa, niin ei meinaa kartasta millään nähdä noin 500 pysäkkiä ja 5000 eriväristä viivaa (ehkä hiukan liioiteltu). Vasta kolmantena päivänä alkoi koko kaupunkikuva avautua ja tajuttiin, että kaikki ”ne” jutut ovatkin kävelymatkan päässä huoneistosta. Ei edes tarvita mitään mööpeliä, jolla kulkea, ellei hirmuisesti laiskota tai sade piiskaa.

Täytyy heti tähän kärkeen sekin tunnustaa, että en ole mitenkään neropatti historiassa, enkä eteenkään ole koskaan syventynyt tähän itä/länsi-Saksan asiaan. Ei ole vain koskaan kiinnostanut, eikä kyllä kiinnosta edelleenkään. Asuimme kuitenkin ihan kivenheiton päässä Checkpoint Charliesta. On kuulemma ollut jonkin sortin rajanylityspaikka, jota käyttivät diplomaatit ja loppu vaiheessa turistit. Joka päivä kopperon edessä päivysti kaksi heppua, muka rajaa valvomassa ja muutaman euron hintaan sai turistit mennä näiden ”vartijoiden” kanssa itseään kuvauttamaan. Paikalla sai myös 5 euron hinnasta leimauttaa jonkinlaisen rajanylityskortin. 

Niin, ja sitten toi muuri. Ajatelkaa mikä helkkarinmoinen rahasampo se on. Myydään kortteja, joissa on palanen muuria, myydään jääkaappimagneetteja, jossa on palanen muuria. Myydään myös joka ainoassa turistikrääsäkaupassa muurinkimpaleita. Nyrkin kokoinen klöntti maksaa 13-15 euroa ja ihmiset ostavat niitä kotiin, ehkä kirjahyllyyn tai kaapinperukoille. Kuinka pitkään muurista riittää ostettavaa? Mistä näitä muurinpalasia siis oikein tulee? Kun menee aikaa vielä 20 vuotta, niin uskokaa tai älkää, niitä myydään edelleen. Toisaalta se on mahdottoman helppo artikkeli. Kun muuri loppuu, valetaan betonia lisää ja töhritään sitä hiukan maalilla, annetaan kuivua ja lyödään lekalla kappaleiksi ja pistetään taas myyntiin, ihan aitoa ja oikeaa Berliinin muuria. Tuleeko koskaan se hetki, kun ilmoitetaan, että nyt olisi kaupan viimeiset aidot muurinpalaset ja hintaa x 10, että seuraavat köntit on sitten sellaista "realyaitoa- copya", kuten Turkissa D&C t-paidat. Tuskin koskaan, epäilen. On se sen luokan bisnestä. Noh, ostin itsekin sellaiset jääkaappimagneetit, joissa se pikkuruinen palanen on… tietty, pakkohan se oli.

Saksalainen on muuten ihan samanlainen kuin suomalainen, jos verrataan käytöstä julkisissa kulkuneuvoissa tai hississä. Varotaan katsomasta toinen toisiaan silmiin, eikä vahingossakaan puhuta mitään, eikä ainakaan hymyillä. Se oli aika helpottavaa, toisaalta. Olo siis tuntui kotoisalta, mutta aika tylsältä. Palvelu oli hyvää ja tehokasta, kuten Suomessakin, mutta aika hajutonta ja mautonta. Mukavan mausteen teki matkaan hörhöt, taiteilijat ja vähemmistöryhmät. Vielä oli kuitenkin niin kylmä, että tätä väkeä oli aika vähän katukuvassa. Kesällä meininki voi olla ihan toisenlaista.

Viini oli tuskastuttavan halpaa. Hyllyssä pullot suorastaan huusivat haluaan päästä Suomeen, mutta minulla niitä piruparkoja on jo kaapissa riittämiin, joten jätin heidät odottamaan uutta adoptioperhettä.  

Matkan miinukset ja plussat:

Lento/Air Berlin

-          lento myöhässä lähtiessä

-          matkalaukut hukassa takaisin tullessa (1,5 tuntia odotettiin)

-          koneessa äänentoisto todella huonoa ja lentohenkilöstö sössötti sellaista lontoota, että ainakaan minä en saanut mitään selvää

+  kohtalaisen kokoiset jalkatilat koneessa

+  lyhyt matka

+  ilmaiset juotavat ja pientä naposteltavaa

Huoneistohotelli

-          ei ollenkaan siellä osoitteessa, missä piti

-          huoneistoa ei ollut siivottu siihen mennessä kuin olisi pitänyt

-          Huonosti siivottu

-          sänky piti ihan törkeen kauheeta narinaa, kun käänsi kylkeä

-          melu

+  ilmava huoneisto, tarpeeksi tilaa

+  lämmintä vettä riitti kylpemiseen

+  riittävästi astioita ja keittiö ihan ok

+  erittäin hyvä sijainti

+  parveketta, tuhkakupit

Ruoka

-          rasvaista

+   halpaa

Ihmiset

-          kuin suomalaiset

+   kotoinen olo

Liikenne

+ leppoisaa

Julkinen liikenne

-          alkuun vaikea tajuta

+   runsas tarjonta

+   halpa

Ostokset

+  jokaiselle jotain

Se pitää vielä tähän loppuun mainita, että tuo aviomieshän oli reissun lähtiessä aika kipeä (yskää ja kuumetta 37.7). Itsellä oli myös jo lähtöä edeltävänä iltana tosi paskaminen olo. Hiukan paikkoja särki, palelsi ja keuhkoissa sellainen tuntuma, että kohta yskitään ja lujaa. Kävin kuitenkin hakemassa apteekista C-vitamiinia ja sinkkiä. Aloitin jo lähtöä edeltävänä iltana tankkauksen niin, että päiväannokseksi kertyi 3 g C-vitamiinia ja 45 mg Sinkkiä. Ja katsos vaan, en tullut yhtään kipeäksi. Saman satsin syötin koko perheelle ja isäntäkin parani. Saas nähdä, tälläkö tavalla voitetaan koko lopputalven flunssat?

Ninnu

Berliini osa 2

”Vettä sataa” se oli ensimmäinen ajatus, kun aamulla raottelin silmiä. Muistan havahtuneeni autojen hurinaan monta kertaa yön aikana. Sitä se teettää, kun normaalisti asuu luonnon rauhassa ja maalla. Tällainen suurkaupungin melu tunkeutuu yöuniin ja aiheuttaa melko levottomia unia. Jostain käsittämättömästä syystä heräsin klo 7:15 paikallista aikaa, vaikka luulisi tuollaisen minimaalisen nukkumisen kahtena edellisenä yönä johtavan siihen, että unta riittäisi pitkälle aamupäivään. Toisaalta, nyt voi lukea rauhassa, juoda kupposen teetä ja ottaa vaikka aamupäivätirsat ennen liikkeelle lähtöä, niin ja leikata ne varpaankynnet!

En tiedä muista, mutta minulle käy usein niin, että huomaan varpaankynteni kaipaavan leikkausta, mutta en vaan saa heti toimeksi. Mistä moinen sitten johtuu, sitä on paha lähteä arvailemaan. No, joka tapauksessa näin minulle taas kävi jo muutama päivä ennen matkaa. Joka aamu vilkaisin varpaitani ja ajattelin, että ei nyt vaan illalla. Kun ilta saapui, olin unohtanut koko asian. Matkaan lähtöä edeltävänä aamuna vannotin itselleni, että illalla, ennen kuin menen hetkeksi nukkumaan, leikkaan kynnet, unohdin. Aamulla ennen lähtöä, unohdin. Ajattelin, että heitän kynsisakset matkalaukkuun ja leikkaan täällä hotellila, unohdin. Täällä Berliinissä tepsuteltujen kilometrien jälkeen, ei enää voinut unohtaa, sillä nimettömän pikkuvarpaan kynnen reuna hiersi makeasti keskivarvasta.  Onneksi huoneistomme naapurissa sijaitsee kauppa, jossa myydään pelkkään kosmetiikkaan ja hygieniaan liittyviä tarvikkeita. Sieltä vielä viimetingassa illalla kävin ostamassa 4,5 euron kynsileikkurit, joilla tänä aamuna saivat kyytiä liian pitkät varpaankynnet.

Tuosta kaupasta vielä sen verran, että muistan törmänneeni samanlaiseen kauppaan myös Thaimaassa Bahn Phen kylässä Rayongissa. Kaupassa on ihan kaikkea mahdollista pyykkipulvereista kasvoveteen ja hiusväreihin ja lisäksi kaksi tuoteryhmää, jotka oudosti kuuluivat kumpaankin kauppaan sekä täällä Berliinissä, että Thaimaassa. Ne ovat lasten sekä eläinten ruuat ja tarvikkeet, mielenkiintoinen jaottelu ja tarjonta. Tässä tulee oikeasti miettineeksi mitä meistä naisista oikein ajatellaan? Oletteko koskaan nähneet rautakaupassa vauvan ruokia ja vaippoja myytävänä?

Ninnu

Berliini osa 1

Pienten alkuiltanokosten jälkeen nousen ylös ja katselen olohuoneen ikkunasta pimenevään iltaan. Valomaisema on kuin Turkin Alanyan hotellin terassilta, kun vuoren rinteeltä kajastavat talojen valot ja kadulta kuuluu autojen melu. Mieleen muistuu juuri ennen nukahtamista syöty päivällinen kulman takana olevassa Ada-kebabissa, jossa turkkilaiset hääräävät tuttuun tapaan falafelejään ja dönerkebabejaan. Silti ollaan Berliinissä, vihdoin. Eivätkä nuo olohuoneen ikkunasta kajastavat valot ole vuoren rinteellä, korkeita kerrostaloja ne vain ovat, sillä pikasilmäyksellä Berliini vaikuttaa kyllä aika lättänältä.

Mutta palataanpa alkuun ja kotiin. Lähdimme matkaan yöllä noin klo 02:40 ja köröttelimme Helsinki-Vantaan lentoasemalle melkoisessa sumussa. Rankka räntäsade alkoi vasta onneksi silloin, kun pysäköimme auton Lentoparkkiin ja suunnistimme lentoasemalle. Lentoasemalla saimme kuulla, että lentomme on myöhässä noin 5 tuntia. Kuopuksemme oli sitä mieltä, että nokka kohti kotia ja sillä hyvä. Peruutetaan koko matka. Kirjasimme kuitenkin itsemme sisään ja lähdimme maleskelemaan kauppoihin ja kahviloihin, eipä siinä paljon muutakaan tekemistä ollut. Kello oli tuolloin noin 5:15. Edessä oli siis reilut 6 tuskastuttavaa tuntia.

Olimme saaneet kuulla, että miehistön hotellissa oli sattunut tulipalo Helsingissä. Koska miehistön lakisääteistä lepoaikaa oli häiritty, siksi lento oli myöhässä. Jälkeenpäin Air Berlinin koneessa saimme kyllä kuulla, että mitään tulipaloa ei ollut, vaan vikahälytys, mutta koko hotelli oli kuitenkin tyhjennetty varmuuden vuoksi. Olikohan asialla, joku huoneensa vessassa salaa tupakoiva, joka oli saanut moisen aikaiseksi? Jos näin olisi käynyt, niin sellaiselle henkilölle julkinen rangaistus,  Kauppatorille jalkapuuhun ja tomaateilla heittelemään. Sen verran otti päähän, että olisin valmis kannattamaan tällaista lakimuutosta (terveisiä vaan Arkadianmäelle).

 Aika kului matelemalla ja vahingossa heitin vanhan Nokialaiseni lentoaseman lattialle, sillä seurauksella, että hyvin palvelleesta N97:ta hajosi näyttö. Hetken jo mietin, että pistetäänkö visa oikein rehvakkaasti vinkumaan ja ostan uuden puhelimen ylihinnoitellusta elektroniikka kaupasta. Kerrankin järki voitti.

Berliiniin saavuimme noin klo 14:00 paikallista aikaa (-1h meikäläisille). Tegelin lentokentällä pyörimme hetken ja yritimme hahmottaa ympäristöä, kunnes sitten löysimme tiskin, jossa myydään Berlin Welcome cardeja, joka ilman muuta kannattaa ostaa jos meinaa vähänkään kaupungissa liikkua julkisilla kulkupeleillä.

 Hyppäsimme Tegelin lentokentältä ensimmäiseen bussiin, joka suuntasi kulkunsa Alexsanderpalzille, se kuulosti hyvälle. Yritimme selvittää kaupungin bussi/raitsikka/metro verkkoa ja ihan ensimmäisellä ei kyllä systeemi auennut. Ajoimme Alexsanderpalzilta Kottbusser Tor nimiselle metroasemalle ja tässä vaiheessa emme vielä olleet ymmärtäneet koko hässäkästä yhtään mitään, emme siis vielä tienneet edes sitä mihin meidän pitäisi suunnistaa, sillä tuhottoman pienestä metrokartasta ei vielä meidän hotellin omaa pysäkkiä ollut löytynyt. Kun rauhassa tutkiskelimme metrokarttaa, bussikarttaa ja Suomesta ostettua opaskirjaa huomasimme, että olemme enää kahden aseman vaihdon päässä päämäärästä. Kottbusser Torista Hallesches Torille ja sieltä vaihto toiseen linjaan, jolla pääsimme Kochstr. asemalle. Nyt olimme jo todella lähellä majapaikkaa, opaskirjojen ja hotellikuvauksen perusteella näköetäisyydellä.

Löysimme huoneistohotellimme osoitteen, mutta hotelli ei todellakaan sijainnut siinä. Lapset olivat jo luovuttamassa. Lähdetään kotiin, otetaan heti seuraava lento, mikä mahdollista takaisin Suomeen. Monen mutkan kautta kuitenkin löysimme toimipisteen, jossa huoneistoon tehtiin sisäänkirjaus. Huoneisto toisin sijaitsi muutaman sadan metrinä päässä toimistosta. Iloksemme meille kerrottiin, että emme vielä pääse huoneistoon, koska siivoojat ovat tänään olleet kovin ”bisi” ja huoneisto ei ole vielä siivottu. Saatte avaimen noin 1,5 h kuluttua, tänkiu.

Kuopukselle oli tässä kohtaa hermo niin pinnassa, että ilmoitti välittömästi inhoavansa kaikkia saksalaisia yli kaiken ja kertoi tämän olevan ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun astuu jalallaan koko maahan, vitunmotherfukinghomot (että sillä tavalla positiivisesti). Uskon vakaasti siihen, että täysin uneton yö ja kunnollisen aterian puuttuminen sekä jännitys saivat aikaan näin vahvan reaktion.

Jätimme matkalaukut säilytykseen ja lähdimme etsiskelemään ruokapaikkaa. Samalla bongailimme tietysti aivan ihanan matkamuistomyymälän, jossa on juuri sellaista Berliini kärsää, jota on ihan pakko hiukan kotiin raahata. Niin ja turkkilaisten elintarvikemyymälän, jossa oli hylly tolkulla fetaa ja oliiveja…aaah. Aterian jälkeen nopeasti avaimet kouraan ja raahasimme laukut asuntoon. Tavarat hujan hajan kämppää ja pitkälleen..filmi poikki, taju kankaalle ja kanttuvei.

Huomenna Nina aloittaa päivän varpaankynsien leikkaamisella (siitä sitten myöhemmin lisää), metrokartan sisäistämisellä, vaateostoksilla ja käydään katsomassa jokin turistinähtävyys, joka ”on ihan pakko nähdä”. Toivottavasti näemme ja koemme jotain mielenkiintoista ja mieliala on nukutun yön jälkeen hieman kohentunut kuopuksellakin.

Ninnu

Sähkökatko

Tapaninpäivän myrsky muutti monenkin ihmisen elämän suuntaa ainakin hetkeksi. Joulun vietosta raukeana ei mitenkään osannut varautua kaikkeen siihen, mitä niin pitkä sähkökatko tuo tullessaan. Miten sitä ihminen onkaan riippuvainen sähköstä, se on suorastaan pelottavaa. Perheemme asuu maalla ja omakotitalossa. Onneksi rakennusvaiheessa uhrasimme puulämmitteiseen hellaan ja onneksi emme koskaan ole purkaneet rakennusvaiheen aikana tontille siirrettyä ulkohuussia. Joulupäivän iltana kuulin radioista, että myrsky on tulossa, joten sen verran ymmärsimme varautua, että otimme ämpärit täyteen vettä. Omasta porakaivosta nimittäin vedentulo loppuu siinä silmänräpäyksessä, kun sähkö katkeaa.

Tapanin aamuna heräsin äänettömyyteen. Se on jännä tunne, kun ei talosta kuulu mitään surinaa tai pörinää. Noin klo 6 havahduimme siis tähän sähköttömyyteen ja jatkoimme unia, sillä miksi nousta ylös, kun mitään ei kuitenkaan voi tehdä ja on pimeääkin vielä. Klo 10 aikoihin sisään pörhältää isoisäni, joka kertoo huolestuneena, että puita on kaatunut ristiin rastiin tielle ja sähkölinjojen päälle.

Herätimme lapset, siis perheemme nuoret salskeat miehet ja lähdimme yhdessä ulos tarkastelemaan vahinkoja, moottorisaha mukaan ja hommiin. Muutamassa tunnissa saimme siirrettyä tie päälle kaatuneen kuusen ja setvittyä johtojen päällä olevia oksia jne. Aurinko laski ja pimeys saapui.

Istuimme kynttilänvalossa osaamatta tehdä yhtään mitään. Taskulamppuja oli, mutta ei siihen sopivia pattereita. Mp-3 soitinta oli, mutta ei siihen sopivia pattereita, radio oli, mutta ei siihen sopivia pattereita. Pakko oli siis lähteä patterisotoksille. Lähdin ajelemaan lähimpään keskustaan, jossa oli sähköt. Matkalla soitin huoltoasemalle, joka onneksi oli auki, että pistää syrjään minulle kaikki patterit, mitä vielä on jäljellä.  Hyvä niin, sillä kun saavuin paikalle, oli monta patterinostajaa, joille myytiin ei oota. Sain patterit, ostin pelikortit ja kävin hakemassa perheelle pizzat. Ilta sujui omituisen tunnelman vallitessa kynttilän valossa, patteriradiota kuunnellen, korttia lätkien ja pizzaa syöden. Nukkumaan menimme kaikki hyvin aikaisin.

Seuraavana päivänä oli pakko mennä töihin ja jättää lapset kotiin radion ääreen. Onneksi päivällä oli sen verran valoisaa, että saivat edes luettua. Kotiin palatessa kävin tyhjentämässä matkan varrella erään kaupan patterivarastot ja ostin otsalamppuja ja muitakin patteritoimisia valaisimia. Muutama tunti kotiinpaluun jälkeen tulivatkin sähköt takaisin. Pääsimme siis vähällä, todella vähällä.

Mielenkiintoisinta tässä sähköttömyydessä ja tavallaan pienessä katastrofin poikasessa oli se, että perheemme nuoret miehet selkeästi löysivät toisensa, ehkä ensi kertaa elämässään. Ikäeroa on seitsemän vuotta ja kaikki nämä yhdessäelon vuodet ovat menneet enemmän tai vähemmän riidelleen. Nyt, kun tilanne oli poikkeuksellinen ja kumpikaan ei päässyt pakenemaan toisen seuraa omiin juttuihinsa, oli kohdattava veli tässä ja nyt. Vanhempi poika sanoikin, että on ihmeellistä, että emme ole yhtään riidelleet ja tulemme juttuun ihan hyvin. Pikkuveli on sittenkin ihan hyvä tyyppi. Perheen tärkeys ja toisista välittäminen ja selviytyminen korostuivat selvästi katkoksen aikana ja on jäänyt myös elämään perheen arjessa eri tavalla, kuin ennen.

Sähkökatko oli siis perheellemme erittäin hyvä elämysmatka!

Ninnu

Joku lukija ehkä miettii, että on joskus lukenut näitä ensimmäisiä tekstejä jo aikaisemmin. Se saattaa näin olla, sillä kirjoittelimme jossain vaiheessa blogiin nimeltä "repun kanssa reissuun".

Siinä kävi sitten sillä lailla, että hukkasimme blogimme salasanat ja tunnukset. Sitä vaan on ihmeteltävä, että miten kummatkin onnistuivat sen tekemään? Tästä ja osaksi myös laiskuudesta ja saamattomuudesta johtuen emme saaneet perustettua uutta blogia. Nyt se kuitenkin on tehty ja entistä terävempinä pureudumme elämän mukanaan tuomiin hetkiin, elämysmatkoihin.

Reissukamera

 

Tilasin kameran, hienon.

Mainoksessa sanottiin, että OLYMPUKSEN SP-800 UZ-malliston lippulaiva on pelkkää superlatiivia: laajakulmainen 28 - 840 mm kinovastaavuuteen yltävä 30x zoom, HD-teräväpiirtovideoiden tallennus ja 2 Gt:n sisäinen muisti. Voi ottaa lähikuvia kymmenien metrien päässä kohteesta, kokeilla panoraamatoimintoa, Beauty-kasvokuvausta tai napata paras kasvonilme sarjakuvaamalla 10 kuvaa/s nopeudella! JESTAS...Uudella kameralla voin rajata 14 Mt:n kuvakennon tuottamista todella suurista kuvista pienempiä yksityiskohtia, vaikka kasvoja, uusiksi tarkoiksi kuviksi. Sitten mainoksessa sanottiin vielä, että Isolla 3":n ruudulla se on helppoa. Voi kuvata videota 1280 kuvapistettä leveällä kuvalla 30 ruudun sekuntinopeudella. Mahdollisuudet eivät lopu. Halutessasi automatiikka hoitaa kaiken. 

Tää on siis mun juttu!!! Juuri siis tuo viimeinen lause vakuutti minut kameran tilaushetkellä. Halutessasi automaatti hoitaa kaiken...

Kameran osto hetkellä näin kuin filmin lailla mielessäni, miten otan upeita kuvia. Juuri tämän uuden kameran ansiosta minusta paljastuu se kadoksissa ollut taiteilija. Aavistan, että luovuuteni puhkeaa ihan uudenlaiseen kukkaan ja läheiset ihmiset saavat ihastella upeita otoksiani niin kotikoneella kuin facebookissakin. Miten kykenenkään vangitsemaan ne taianomaiset hetket uudella kamerallani paremmin, kuin koskaan ennen. Reppureissultani ikuistan Aasian ikimuistettavimmat kohteet, kaunista luontoa ja ihmisten arkea.

Totuus taitaa sittenkin olla mainosta karumpaa. Ok, kamerassa on suomenkielinen valikko ja käyttöohjeet on kameran muistissa, ei pääse hukkumaan...hyvä, kunhan ne ensin löytää. Mutta mitä hemmettiä tarkoittaa 1/2,33” CCD-kenno, 14,7 Mp , 30x optinen zoom , objektiivi: 4,9 - 147, mm, F2,8–5,6, kaksoiskuvanvakaaja tai PictBridge, Dpof, Exif ?

Pitääkö minun oikeasti ymmärtää mitä nuo kaikki tarkoittavat, että pystyn ottamaan täydellisiä kuvia?

Kamera on tulossa ensi viikolla postissa ja siinä on 14 vrk palautusoikeus...katsotaan, katsotaan.

Ninnu

Muinaisesine

 

Kävin kansallismuseossa. Eivät hyväksyneet hakemustani muinaisesineeksi. Mummoksi tuleminen ei ole kuulemma tarpeeksi vakuuttavaa siihen hommaan.

Tämä on kummallista. Juuri äsken olin nuori äiti, sitten olin kolmen lapsen nuori äiti, sitten vähän vanhempi ja neljän lapsen äiti. Nyt siis kohta mummo, mummi, mamá, mymmeli tai mikä se sitten tulee olemaankaan, se kutsumasana. Asia on kuitenkin sama, minun lapsella/lapsilla on lapsi. Minun ja sukujeni perimät, hyvät ja huonot siirtyvät uudelle sukupolvelle. Lapsen perimään lisätään myös toisen vanhemman suvut ja soossi on tuiki tuntematon, syntyy uusi, ihmeellinen ja ainutlaatuinen ihminen.

Ikionnellinen olotila tämä on, ei voi muuta sanoa. Tunne on sama kuin lapsena Joulua odotellessa. Minkälainen Hän on?? Onko vilkas vipeltäjä vai rauhallinen tutkija. Pystynkö pitämään näppini erossa, sopivasti, äidin ja lapsen elämästä. Osaanko olla kuitenkin läsnä tarpeeksi ja niin edelleeen. Voikohan sitä rakastaa liikaa, sitä pientä....toisaalta katson, että minulla on oikeus kamalasti rakastaa Häntä ja Heitä.

Matkustamiseen lapsenlapsi tuo uusia ulokkeita. Niin kauan kun lapsukainen on rinnasta riippuvainen ei äitiä voi jättää rannalle ruikuttamaan. Suunnitelmia kuitenkin on. Lapsikin tarvitsee lomaa vanhemmistaan ja silloin mummeli astuu kehiin, nappaa muksun, matkalaukun, matkarattaat, matkasängyn, matkapullon........ja hyppää koneeseen.

Tulevaisuudessa tehdään siis selkeästi aikuismatkoja ja mummomatkoja.  Aikuismatkalla ollaan huolettomia, tehdään aikuisten juttuja, lauletaan karaokea aamukuuteen, matkustetaan rohkeasti, kaikkia vaaroja uhmaten, kerätään kokemuksia vatsataudin uhallakin....reppu selässä, kaikki ostetaan vasta kohteessa.
Mummomatkoilla pelataan varman päälle, kaikki on luxusta, kaikkeen on varauduttu. On vakuutuksia joka varpaalle, vuokrataan huoneisto matkakohteesta, ei vaihdeta majapaikkaa joka päivä, lennetään suoraan kohteesta A kohteeseen B. Tämä pätee siis alle 3..ehkä alle 4 vuotiaaseen, sen jälkeen seikkailut alkakoon, ikäkaudelle sopivalla tavalla :)

Vekkimekkoa ei tällä mummolla tulla näkemään, eikä minusta sellaista "mummelia" saa tekemälläkään. Tärkeää on pysytellä maailman menossa mukana, olla avoin uusille asioille. Lapsenlapsen kanssa pääseekin tavallaan kurkkimaan tulevaisuuteen. Se on jännittävää ja kasvattaa minua. Tarvitsen kasvatusta ja paras kasvattaja on ollut lapsi. Lapsenlapsi on siis jo professoritason kasvattaja!

Annu

Matkakumppani

 

Kuten kaikki tiedämme, toisella on ominaisuuksia ja erilaisia taitoja, joita toisella ei taas ole. Kun sopivat ihmiset löytävät toisensa, he ikäänkuin täydentävät toisiaan. Näin käy joskus avioliitoissa, mutta hyvässä ystävyydessä näin käy aina, sillä muutenhan se ei olisi hyvää ystävyyttä. Eivät huonosti toisilleen sopivat ystävykset ole ystäviä, eikä toisilleen epäsopivat ihmiset lähde pitkälle matkalle keskenään, ainakaan toista kertaa. Jokainen tietää, että parikin yötä epäsopivan kaverin kanssa on yhtä helvettiä.

Totta kai matkalla saattaa toinen alkaa ärsyttämään, se on ihan luonnollista. Kun vietetään aikaa 24/7, ei ole ihme, että välillä pinna kiristyy. Ihminen vaan on sellainen, että välillä täytyy saada aikaa itselleen ja omaa tilaa. Oman tilan saaminen ja ajan järjestäminen saattaa olla haasteellista vieraassa maassa, kun ei ole kuin tuo yksi ja ainoa matkakumppani, jonka kanssa puhuu yhteistä kieltä. Kaikesta huolimatta on tärkeää ymmärtää, että ihan kaikkea ei tarvitse tehdä yhdessä, vaan joitain asioita voi tehdä itsekseenkin. Pienikin hengähdystauko ja aikaa omille ajatuksille, tekee todella hyvää.

Minulla on hyvä matkakumppani, eikä vähiten siksi, että hän on sairaanhoitaja. Tosin olisi hän ihan hyvä, vaikka olisi insinööri..hmm..tai mikä muu tahansa ammatiltaan. Lämpimissä olosuhteissa on hienoa, että on mukana henkilö, joka jaksaa muistuttaa nesteen ja suolan riittävästä saannista. Muistuttaa aurinkovoiteen tärkeydestä ja on sitä myös valmis levittämään ulottumattomille alueille. Jos nyt kuitenkin on sattunut käymään niin, että aurinkovoiteesta huolimatta iho onkin kärtsännyt, jaksaa ihana sairaanhoitajamatkakumppani hoitaa palanutta matkakumppaniaan. Hän käärii minibaarin kylmät viinapullot märkäään pyyhkeeseen ja jääpalat muovipussiin ja asettelee ne palaneelle iholle. Annostelee riittävän määrän särkylääkettä ja antihistamiinia, että potilas taas jaksaa olla edes hieman mukava ja yhteistyökykyinen. Matkakumppani ei motkota, sillä hän kyllä tietää, että itsensä auringossa polttanut itse tietää, että voidetta olisi pitänyt laittaa paljon useammin.

Matkakumppani pitää myös lukemisesta illalla, ennen nukkumaan menoa. Häntä ei häiritse se, vaikka toinen jatkaisi lukemista vielä senkin jälkeen, kun hän itse ei enää halua lukea. Hän osaa siis nukkua lukulampun valossa. Matkakumppani osaa myös käyttää korvatulppia, sillä mikään ei ole niin raivostuttavaa, että matkakumppani on niin herkkäuninen, että heräilee joka ääneen ja rasahdukseen ja jaksaa valittaa siitä seuraavaan puoleen päivään.

Tärkeää on, että matkakumppanit voivat myös huoletta sorkkia ruokaa toistensa lautasilta, juoda samasta pullonsuusta, nyrkkipyykätä toistensa alusvaatteet, käyttää samaa hammastahnaa, voiteita ja deodoranttia.

Ninnu

Vanhoja muistellen

 

Säären majakka Saarenmaalla

Onhan siitä jo muutama vuosi vierähtänyt, kun reissasimme Virossa. Annu ja minä, sekä osa meidän kummankin jälkikasvusta. Heinä-elokuun vaihteessa päätetiin pakata Opel Vectran takakontti täyteen tavaraa  ja lähteä reissaamaan 3 viikoksi. Suunnitelmana oli ajaa lähes koko Viro ympäri ja niin me kyllä tehtiinkin. Silloin repun virkaa muuten toimitti Ikean siniset kassit, todella käteviä siihenkin tarkoitukseen.

Tehtävänjako oli loistava. Lapset istuivat takapenkillä, minä ajoin ja Annu toimi kartanlukijana. Minä en ymmärrä kartoista yhtään mitään ja Annu sekoittaa lähes aina oikean ja vasemman toisistaan. Toisella mukuloista havaittiin toisena lomapäivänä päätäitä ja vettä tuli kuin saavista kaataen koko alkuloman. Kuulostaa lupaavalta, eikä vain?

Siinä, kun Viroa ristiin rastiin oltiin muutama päivä ajettu, meille alkoi kehittymään etupenkillä ihan oma kieli tämän kartanluvun ja sen ymmärryksen suhteen. Kun Annu kuvaili matkaa kohteesta a, kohteeseen b, hän kertoi, että kuinka monta senttiä sinne on matkaa, kartalla. Tiemerkinnät olivat paksu, kapea tai tosi heiveröinen viiva. Vasemmasta ja oikeasta ei oikeastaan puhuttu lainkaan, vaan etuistuimilla kävi välillä melkomoinen huidonta, kun käsimerkeillä suuntaa selvensimme toinen toisillemme.  Meitä seurannut olisi helposti voinut luulla kuulovammaisten autossa keskustelevan.

Loman puolivälissä saavuimme Saarenmaalle. Ilma oli suotuisa ja olimme päättäneet lähteä rannalle heti aikaisin aamulla. Koska olemme jokseenkin omituisia ihmisiä, päätimme, että haemme sellaisen uimarannan, jossa ei olisi paljon muita ihmisiä. Sinänsä aika haasteellinen tehtävä Saarenmaalla, elokuun alkupäivinä, kun lämpömittari näyttää + 30 astetta. Katselimme karttaa aamupalapöydässä ja päätimme suunnistaa kokonaan saaren toiselle puolelle, paikkaan, jossa ei ollut kuin merkintä pienen pienestä kylästä. Sinne siis!

Auton tankki täyteen bensaa ja baanalle. Annu tarkasteli asianmukaisesti karttaa ja totesi, että jos otamme vaihteoehtoisesti hieman kapeamman viivan kartalta, niin voimme voittaa matkassa noin 6 senttiä. Tämä siis suomeksi käännettynä tarkoitti, että jos menemme pienempää, mahdollisesti hiekkatietä niin voimme voittaa matkassa noin 30 km. Niin me sitten päädyimme kääntymään tuolle oikotielle, koska sitä kautta ajaen pääsemme nopeammin ja vähemmällä bensalla, sille ihanalle autiouimarannalle.

Alku näytti oikein lupaavalle, asfalttia ja kaikki. Sitten tie muuttui hiekkatieksi ja alkoi haarautumaan. Kartassamme ei ollut lainkaan merkitty näitä risteyksiä ja tulimme siihen lopputulokseen, että valitsemme aina sen tien, mikä näyttää paremman kuntoiselta. Loogista, eikö totta? Kun olimme ajaneet noin tunnin ajan, alkoi tien kunto muistuttamaan  harvaan käytetyn mökkitien kuntoa. Auton pohjaa hiveli heinätukot ja vesisateen jäljiltä oli valtavia lätäköitä ja kuoppia. Lapset alkoivat olemaan hieman huolissaan siitä, että missä me taas ollaan? Onneksi olimme tankanneet lähtiessä. Itseäni lohdutti ainakin ajatus siitä, että olimme saarella, joka on mittasuhteiltaan kuitenkin varsin pieni, sinne ei voi oikeasti eksyä niin pahasti, etteikö jostain pääsisi pois.
Kuin taikaiskusta tien kunto alkoi kohentumaan ja kohta olimme selkeästi taas karttatiellä, mutta missä? Löysimme ison asfalttitien ja lähdimme vain ajamaan sitä johonkin suuntaan. Mietimme, että kyllä kohta olemme lähellä uimarantaa, koska olimme niin kauan ajaneet. Maisemat alkoivat näyttää tutulta ja huomasimme ohittavamme saman risteyksen, josta olimme alunperin lähtenee tälle "oikotielle".

Tästä opimme siis, että kaikki oikotiet eivät ole oikoteitä. Opimme myös sen, että älä lähde hortoilemaan jos ei ole tarpeeksi bensaa tankissa ja sen, että oikoteiden löytäminen voi olla mielettömän hauskaa!
Kun sitten vihdoin löysimme rannan, se oli pitkälti juuri sellainen, kuin olimme haaveilleetkin. Siellä makoili vain muutama auringonottajia ja me saimme aivan rauhassa touhuta rannalla omia juttujamme. Eksy, eksy siskoseni, se avartaa!

Ninnu

Matkustaminen bussilla

Bussilla/linja-autolla ajaminen voi olla elämys, kokemus, ahdistus tai jopa henkeä uhkaava.

Itselläni on kokemuksia mitä ihmeellisimmistä ja toisaalta ihanimmista kuljettajista. Väliin mahtuu kaikenlaista, keskiarvo kuitenkin lienee ihan hyvä.

Helsingissä paikallisliikennettä ohjaavat monen kulttuurin ja ikäluokan ihmiset. Joukkoon mahtuu....

Olen jakanut kuskeja tyyppeihin ajotavan mukaan :
- rauhalliset = sellaiset, jotka sujuvasti ja tasaisesti ajelevat aikataulujen mukaan, joskus jopa hymyilevätkin

-mamu-kuljettajat = jakaantuvat kahteen osioon: vuoristoseudun ajajiin
                                                                          puhelinkuskeihin

Mamut, jotka ovat vuoristoiselta seudulta kotoisin ajavat kurvit suoriksi, jarruttavat viime tipassa, jos on ihan pakko, ajavat pysäkin ohi, jos bussia odottavat eivät heiluta kaikkia neljää raajaansa. Matkan jälkeen on hirveä hiki, saattaa olla tuskan hiki, mutta hikoilemista edistää myös talviaikaan bussin noin +30C lämpötila. Untuvatakissa ja toppasaappaissa tulee luonnollisesti hiukan kuuma. Kaiken kruunaa etninen, 98 db musiikki. Perille päästyään ankarinkin ateisti ristii kätensä.

Puhelinmamut puhuvat yksityisiä puhelujaan koko matkan ajan. Harmillista, kun puhuvat omaa kieltään. Kurjaa kuunnella molotusta puoli tuntia ymmärtämättä hölkäsen pöläystä. Puhelimesta huolimatta ajo sujuu käsittämättömän sujuvasti.

- haistakaa kaikki pitkä peee-kuskit =
tämän kyydissä tulee vihaiseksi. Kuljettaja on peestä. Bussiin nousee huonojalkaisia, ikäihmisiä, äitejä lapsi sylissä yms. Tämä kuljettaja polkaisee kaasua, ennenkuin kukaan näistä yllämainituista ehtii edes kunnolla ovesta sisään. Lastenvaunujen kanssa kannattaa tulla vikkelästi, voi muuten käydä niin, että äiti/isä jää pysäkille ja vauva matkustaa yksin. Puhuu (jos puhuu) kahden sanan lauseita.

- melkein eläkkeellä-kuskit =
matka kestää ja kestää. Sama reitti, sama vuorokauden aika, mutta kun tämä kuski asettuu puikkoihin, myöhästyy tasan tarkkaan, oli menossa minne hyvänsä. Jos tälle kuljettajalle erehtyy joku maksamaan rahalla matkansa, kannattaa muiden matkustajien ottaa pitkät nokoset. Raha pitää laskea moneen kertaan, sitä pitää haistella, käännellä ja pudottaa pariin kertaan lattialle. Lipun tulostaminen kestää pitkääääään. Mahdollisiin kysymyksiin tämä kuljettaja vastaa pitkän kaavan mukaan, aloittaen vastaamisen 1800-luvun nälänhädästä.Vaikka ei olisi minnekään kiire, myöhästyy silti.

- nytkykuskit =
nämä onnettomat, pupubensaa käyttävät saavat jokaisen lihaksen jumiin. Auton pysähtyessä kaikki matkustajat kumartavat eteenpäin, nenä edessä istuvan niskaan ja liikkeelle lähtiessä paiskautuvat selkänojaan melkoisella voimalla. Tämä liike toistuu liikennevaloissa, pysäkeillä ja muun liikenteen tahdissa. Metro-lehden lukua on turha yrittää ja silmälasit on syytä ottaa pois. Itselläni oli talvitakki omituisen liukasta materiaalia, jota en huomannut muulloin, kuin nytkykuskin kyydissä, olin pudota penkiltä monen monituista kertaa!

Keskiarvosana on siis kuitenkin hyvä. Joukkoon mahtuu mahdottoman mukavia, sopivasti ystävällisiä, hyvin ajavia miehiä ja naisia.
(Kuvan linja-autolla ei ole mitään tekemistä minkään suomalaisen linja-auton kanssa)

Annu

Reissupikkarit

 

                                                      Kuva on lainattu lovely.fi sivuilta

Nyt on ihan pakko tarkastella hieman repun sisältöä. Mitä ihmettä sitä sinne reppuun tulee pakata? Tarkastelun ja erityisen syynin kohteeksi otan nyt aluksi pikkuhousut. Saattaa kuulostaa todella ihmeelliseltä, mutta jokainen tropiikissa tai muuten lämpimässä lomaillut tietää, että pikkareilla on väliä.

Minkälaiset ovat ihanteelliset reppureissupikkarit?

Pikkareiden valintaan luonnollisesti vaikuttaa käyttäjän mieltymykset. Jotkut suosivat korkealle nousevia malleja ja toiset ovat tyytyväisiä kovin ohueen kaistaleeseen jalkojen välissä ja pyllyvaossa tai jotain siitä väliltä. Mallin ohella tärkeä valinta on materiaali. Haluaako tuhtia puuvillaa ripauksella joustoa, vai ohutta unelmaa koristeltuna pitsillä. Onko tärkeää, että pikkarit ovat samaa sarjaa rintaliivien kanssa? Onko ok, että rintaliivit ja pikkarit ovat edes vähän saman tyyliset ja värimaailmaltaan samanlaiset vai onko näillä seikoilla mitään väliä?

Itse olen luokitellut omat pikkarini arkipikkareihin ja reissupikkareihin. Reissupikkareita ei käytetä kuin reissuilla. Arkipikkarit on jaettava vielä kahteen alaryhmään, tosiarkipikkareihin ja parempiinarkipikkareihin. Tosiarkipikkarit on juuri niitä pikkareita, jotka ovat jo elämänsä ehtoopuolella. Joka käytön jälkeen tulee mieleen, että seuraavan käytön jälkeen heitän roskikseen, mutta ei vaan ole tullut heitettyä. Näissä pikkareissa voi olla joskus ennen lopullista kuoliniskua jopa reikiä saumoissa ja vyötärökuminauha saattaa olla irtoamispisteessä. Näitä pikkareita käytetään joskus töissä ja viikonloppuna, kun tietää, että postilaatikkoa pidemmälle ei tarvitse mennä. Paremmatarkipikkarit ovat sellaiset pikkarit, että niitä voi käyttää kun esimerkiksi menee lääkärin vastaanotolle ja tietää, ettei kuole häpeään jos joutuu vaikka auto-onnettomuuteen ja on sellaiset pikkarit jalassa. Minulle nämä paremmatarkipikkarit käyvät myös juhlapikkareista.

Mutta, reissupikkarit ovat sitten ihan omaa luokkaansa. Ne ovat poikkeuksetta hyvin ohuet, kevyet ja ilmavat. Hyvä tunnusmerkki tällaisille reissupikkareille on se, että pyllyvako kuultaa läpi ja etupuolelta näkyy onko reissua varten suoritteu barssi vahaus vai ei. Värillä ei ole väliä, kunhan ne ovat sopivan matalat. Pahinta on, että pikkarit pyörähtävät vatsamakkaran alle aina, kun esimerkiski kumartuu. Pikkareiden tulee kuivua mahdollisimman nopeasti. Täydelliset pikkarit ovat sellaiset, jotka voi kuivattaa vaikka hiustenkuivaajalla tai hätätapauksessa laittaa jalkaa niin, että ne on kierretty nyrkkipyykin jälkeen kuivaksi. Jos tällaisen toimenpiteen jälkeen tulee olo, että on kuin olisi pissannut housuun, on tullut valittua huonot reissupikkarit. Reissupikkareissa ei missään tapauksessa ole vahvistettua haarakiilaosaa!!! Pikkarit tulisi olla niin pienet, että niiden pitäisi mahtua esimerkiksi Mynthon askiin, ei sillä, että niitä siinä haluaisn kuljettaa, mutta se on hyvä mittari, sillä reissupikkarit eivät saa viedä repussa liikaa tilaa. Reissupikkareita otetaan matkalle mukaan enintään kolmet, loma pituudesta riippumatta. Kolmet ovat juuri sopiva määrä. Yhdet ovat jalassa, yhdet kuivuvat ja yhdet ovat valmiina käyttöön. Kätevää on aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa huuhtaista ohuet reissupikkarit esim. hotellin shampoolla tai saippualla ennen nukkumaanmenoa. Aamulla ovat taas käyttövalmiit.

Harvoin tulee vastaan täydellisiä reissupikkareita ja silloin, kun sellaiset kohdalle osuu, niin niistä on pidettävä hyvää huolta. Reissupikkarit säilytetään niiden muiden hyväksi havaittujen reissuvaatteiden kanssa omalla hyllyllä, ettei ne vaan vahingossa eksy arkivaatteiden seuraa ja sieltä sitten ajan kanssa joudu rikkinäisenä ja reikäisenä roskikseen.