Vanhoja muistellen

 

Säären majakka Saarenmaalla

Onhan siitä jo muutama vuosi vierähtänyt, kun reissasimme Virossa. Annu ja minä, sekä osa meidän kummankin jälkikasvusta. Heinä-elokuun vaihteessa päätetiin pakata Opel Vectran takakontti täyteen tavaraa  ja lähteä reissaamaan 3 viikoksi. Suunnitelmana oli ajaa lähes koko Viro ympäri ja niin me kyllä tehtiinkin. Silloin repun virkaa muuten toimitti Ikean siniset kassit, todella käteviä siihenkin tarkoitukseen.

Tehtävänjako oli loistava. Lapset istuivat takapenkillä, minä ajoin ja Annu toimi kartanlukijana. Minä en ymmärrä kartoista yhtään mitään ja Annu sekoittaa lähes aina oikean ja vasemman toisistaan. Toisella mukuloista havaittiin toisena lomapäivänä päätäitä ja vettä tuli kuin saavista kaataen koko alkuloman. Kuulostaa lupaavalta, eikä vain?

Siinä, kun Viroa ristiin rastiin oltiin muutama päivä ajettu, meille alkoi kehittymään etupenkillä ihan oma kieli tämän kartanluvun ja sen ymmärryksen suhteen. Kun Annu kuvaili matkaa kohteesta a, kohteeseen b, hän kertoi, että kuinka monta senttiä sinne on matkaa, kartalla. Tiemerkinnät olivat paksu, kapea tai tosi heiveröinen viiva. Vasemmasta ja oikeasta ei oikeastaan puhuttu lainkaan, vaan etuistuimilla kävi välillä melkomoinen huidonta, kun käsimerkeillä suuntaa selvensimme toinen toisillemme.  Meitä seurannut olisi helposti voinut luulla kuulovammaisten autossa keskustelevan.

Loman puolivälissä saavuimme Saarenmaalle. Ilma oli suotuisa ja olimme päättäneet lähteä rannalle heti aikaisin aamulla. Koska olemme jokseenkin omituisia ihmisiä, päätimme, että haemme sellaisen uimarannan, jossa ei olisi paljon muita ihmisiä. Sinänsä aika haasteellinen tehtävä Saarenmaalla, elokuun alkupäivinä, kun lämpömittari näyttää + 30 astetta. Katselimme karttaa aamupalapöydässä ja päätimme suunnistaa kokonaan saaren toiselle puolelle, paikkaan, jossa ei ollut kuin merkintä pienen pienestä kylästä. Sinne siis!

Auton tankki täyteen bensaa ja baanalle. Annu tarkasteli asianmukaisesti karttaa ja totesi, että jos otamme vaihteoehtoisesti hieman kapeamman viivan kartalta, niin voimme voittaa matkassa noin 6 senttiä. Tämä siis suomeksi käännettynä tarkoitti, että jos menemme pienempää, mahdollisesti hiekkatietä niin voimme voittaa matkassa noin 30 km. Niin me sitten päädyimme kääntymään tuolle oikotielle, koska sitä kautta ajaen pääsemme nopeammin ja vähemmällä bensalla, sille ihanalle autiouimarannalle.

Alku näytti oikein lupaavalle, asfalttia ja kaikki. Sitten tie muuttui hiekkatieksi ja alkoi haarautumaan. Kartassamme ei ollut lainkaan merkitty näitä risteyksiä ja tulimme siihen lopputulokseen, että valitsemme aina sen tien, mikä näyttää paremman kuntoiselta. Loogista, eikö totta? Kun olimme ajaneet noin tunnin ajan, alkoi tien kunto muistuttamaan  harvaan käytetyn mökkitien kuntoa. Auton pohjaa hiveli heinätukot ja vesisateen jäljiltä oli valtavia lätäköitä ja kuoppia. Lapset alkoivat olemaan hieman huolissaan siitä, että missä me taas ollaan? Onneksi olimme tankanneet lähtiessä. Itseäni lohdutti ainakin ajatus siitä, että olimme saarella, joka on mittasuhteiltaan kuitenkin varsin pieni, sinne ei voi oikeasti eksyä niin pahasti, etteikö jostain pääsisi pois.
Kuin taikaiskusta tien kunto alkoi kohentumaan ja kohta olimme selkeästi taas karttatiellä, mutta missä? Löysimme ison asfalttitien ja lähdimme vain ajamaan sitä johonkin suuntaan. Mietimme, että kyllä kohta olemme lähellä uimarantaa, koska olimme niin kauan ajaneet. Maisemat alkoivat näyttää tutulta ja huomasimme ohittavamme saman risteyksen, josta olimme alunperin lähtenee tälle "oikotielle".

Tästä opimme siis, että kaikki oikotiet eivät ole oikoteitä. Opimme myös sen, että älä lähde hortoilemaan jos ei ole tarpeeksi bensaa tankissa ja sen, että oikoteiden löytäminen voi olla mielettömän hauskaa!
Kun sitten vihdoin löysimme rannan, se oli pitkälti juuri sellainen, kuin olimme haaveilleetkin. Siellä makoili vain muutama auringonottajia ja me saimme aivan rauhassa touhuta rannalla omia juttujamme. Eksy, eksy siskoseni, se avartaa!

Ninnu