Berliini osa 3 (ja viimeinen)

Perheen miehet lukevat karttaa kadunkulmassa. Ihmettelevät ja arvailevat, miten kadun numerot kulkevat Unter den Lindenillä, koska kohde on tänä aamuna Madame Tussauds. Paikalle pysähtyy saksalainen, joka on ilmeisesti tarjoamassa apuaan. Hän kysyy, mistä olette? Perheen miehet vastaavat, että Suomesta. Saksalainen tokaisee, että ”ettet te sitten mitään apua tarvitse” ja kääntyy pois. Mitä tästä pitäisi ajatella? Ovatko suomalaiset niin fiksuja, omatoimisia ja sinnikkäitä maailmalla, että heitä ei tarvitse auttaa? VAI kulkeeko suomalainen asenteella ”Ei tartte auttaa, pärjätään ihan ite!!”.

Esikoinen osoitti moneen otteeseen esimerkillistä käytöstä koko loman aikana. Hän otti rohkeasti kontaktia ihmisiin ja kysyi neuvoa. Saimme kuulla monesti esikoisen kysyvän meiltä, ”että mitä haittaa siitä on jos kysyy?” pääsee paljon helpommalla..että ei saa olla tyhmä! Noh, ehkä tämä esimerkki kertoo vastauksen edellä esittämääni kysymykseen.

Kyllä minä sen tiedän, että olen välillä vähän hidasjärkinen, mutta miksi ihmeessä kaupungin julkisen liikenteen karttaan on tarvinnut piirtää kaikkien kulkuvälineiden reitit. Eikö voi olla jokaisella omaa karttaa ja sitten yksi yhteinen, jossa viivat menevät siksakkia, rinnakkain ja päällekkäin. Hieman, kun tuo ikänäkö vaivaa, niin ei meinaa kartasta millään nähdä noin 500 pysäkkiä ja 5000 eriväristä viivaa (ehkä hiukan liioiteltu). Vasta kolmantena päivänä alkoi koko kaupunkikuva avautua ja tajuttiin, että kaikki ”ne” jutut ovatkin kävelymatkan päässä huoneistosta. Ei edes tarvita mitään mööpeliä, jolla kulkea, ellei hirmuisesti laiskota tai sade piiskaa.

Täytyy heti tähän kärkeen sekin tunnustaa, että en ole mitenkään neropatti historiassa, enkä eteenkään ole koskaan syventynyt tähän itä/länsi-Saksan asiaan. Ei ole vain koskaan kiinnostanut, eikä kyllä kiinnosta edelleenkään. Asuimme kuitenkin ihan kivenheiton päässä Checkpoint Charliesta. On kuulemma ollut jonkin sortin rajanylityspaikka, jota käyttivät diplomaatit ja loppu vaiheessa turistit. Joka päivä kopperon edessä päivysti kaksi heppua, muka rajaa valvomassa ja muutaman euron hintaan sai turistit mennä näiden ”vartijoiden” kanssa itseään kuvauttamaan. Paikalla sai myös 5 euron hinnasta leimauttaa jonkinlaisen rajanylityskortin. 

Niin, ja sitten toi muuri. Ajatelkaa mikä helkkarinmoinen rahasampo se on. Myydään kortteja, joissa on palanen muuria, myydään jääkaappimagneetteja, jossa on palanen muuria. Myydään myös joka ainoassa turistikrääsäkaupassa muurinkimpaleita. Nyrkin kokoinen klöntti maksaa 13-15 euroa ja ihmiset ostavat niitä kotiin, ehkä kirjahyllyyn tai kaapinperukoille. Kuinka pitkään muurista riittää ostettavaa? Mistä näitä muurinpalasia siis oikein tulee? Kun menee aikaa vielä 20 vuotta, niin uskokaa tai älkää, niitä myydään edelleen. Toisaalta se on mahdottoman helppo artikkeli. Kun muuri loppuu, valetaan betonia lisää ja töhritään sitä hiukan maalilla, annetaan kuivua ja lyödään lekalla kappaleiksi ja pistetään taas myyntiin, ihan aitoa ja oikeaa Berliinin muuria. Tuleeko koskaan se hetki, kun ilmoitetaan, että nyt olisi kaupan viimeiset aidot muurinpalaset ja hintaa x 10, että seuraavat köntit on sitten sellaista "realyaitoa- copya", kuten Turkissa D&C t-paidat. Tuskin koskaan, epäilen. On se sen luokan bisnestä. Noh, ostin itsekin sellaiset jääkaappimagneetit, joissa se pikkuruinen palanen on… tietty, pakkohan se oli.

Saksalainen on muuten ihan samanlainen kuin suomalainen, jos verrataan käytöstä julkisissa kulkuneuvoissa tai hississä. Varotaan katsomasta toinen toisiaan silmiin, eikä vahingossakaan puhuta mitään, eikä ainakaan hymyillä. Se oli aika helpottavaa, toisaalta. Olo siis tuntui kotoisalta, mutta aika tylsältä. Palvelu oli hyvää ja tehokasta, kuten Suomessakin, mutta aika hajutonta ja mautonta. Mukavan mausteen teki matkaan hörhöt, taiteilijat ja vähemmistöryhmät. Vielä oli kuitenkin niin kylmä, että tätä väkeä oli aika vähän katukuvassa. Kesällä meininki voi olla ihan toisenlaista.

Viini oli tuskastuttavan halpaa. Hyllyssä pullot suorastaan huusivat haluaan päästä Suomeen, mutta minulla niitä piruparkoja on jo kaapissa riittämiin, joten jätin heidät odottamaan uutta adoptioperhettä.  

Matkan miinukset ja plussat:

Lento/Air Berlin

-          lento myöhässä lähtiessä

-          matkalaukut hukassa takaisin tullessa (1,5 tuntia odotettiin)

-          koneessa äänentoisto todella huonoa ja lentohenkilöstö sössötti sellaista lontoota, että ainakaan minä en saanut mitään selvää

+  kohtalaisen kokoiset jalkatilat koneessa

+  lyhyt matka

+  ilmaiset juotavat ja pientä naposteltavaa

Huoneistohotelli

-          ei ollenkaan siellä osoitteessa, missä piti

-          huoneistoa ei ollut siivottu siihen mennessä kuin olisi pitänyt

-          Huonosti siivottu

-          sänky piti ihan törkeen kauheeta narinaa, kun käänsi kylkeä

-          melu

+  ilmava huoneisto, tarpeeksi tilaa

+  lämmintä vettä riitti kylpemiseen

+  riittävästi astioita ja keittiö ihan ok

+  erittäin hyvä sijainti

+  parveketta, tuhkakupit

Ruoka

-          rasvaista

+   halpaa

Ihmiset

-          kuin suomalaiset

+   kotoinen olo

Liikenne

+ leppoisaa

Julkinen liikenne

-          alkuun vaikea tajuta

+   runsas tarjonta

+   halpa

Ostokset

+  jokaiselle jotain

Se pitää vielä tähän loppuun mainita, että tuo aviomieshän oli reissun lähtiessä aika kipeä (yskää ja kuumetta 37.7). Itsellä oli myös jo lähtöä edeltävänä iltana tosi paskaminen olo. Hiukan paikkoja särki, palelsi ja keuhkoissa sellainen tuntuma, että kohta yskitään ja lujaa. Kävin kuitenkin hakemassa apteekista C-vitamiinia ja sinkkiä. Aloitin jo lähtöä edeltävänä iltana tankkauksen niin, että päiväannokseksi kertyi 3 g C-vitamiinia ja 45 mg Sinkkiä. Ja katsos vaan, en tullut yhtään kipeäksi. Saman satsin syötin koko perheelle ja isäntäkin parani. Saas nähdä, tälläkö tavalla voitetaan koko lopputalven flunssat?

Ninnu